Terveydenhoitaja soitti Pirjolle noin 15 vuotta sitten, kun hänen tyttärensä oli isoiskoulutuksessa. Puhelun aikana kävi ilmi, että tytär viiltelee. Tämä tuntui Pirjosta kuin pommi olisi tippunut kirkkaalta taivaalta. Äidin silmissä tytär oli aktiivinen koululainen lukuisilla harrastuksilla, tämä oli onnistunut elämään niin sanottua kahden käsikirjoituksen elämää. Tyttären henkinen pahoinvointi oli Pirjolle järkytys, mutta samalla vallitsi ajatus, että kyllä tästä pian parannutaan.

Moni nuori stressaantuu koulun ja opiskelujen aikana. Syitä nuoren ihmisen ahdistumiseen voi olla esimerkiksi yksilöityminen, kilpailuvietti, huippusuoritusten tavoittelu ja epävarmuus tulevaisuudesta.

Myös Jussi (nimi muutettu) kuului nuoriin, joihin opiskelijaelämä vaikutti vahvasti. Hän pärjäsi koulussa hyvin, mutta samalla jopa vaati sitä itseltään. Hän valmistui ylioppilaaksi hyvin arvosanoin, mutta ahdistus ja korkea stressitaso seurasivat mukana yliopistoon.

Minä olen Elli, ääni Suvin päässä. Juuri keksin tuon nimen itselleni. Kastejuhlat pidettäköön myöhemmin. (Mitenköhän sekin onnistuu, kun ei ole edes kehoa...) Synnyin kuitenkin kesällä 2012. Silloin Suvi oli palavan rakastunut puolituntemattomaan muusikkoon. Samoihin aikoihin hän suorastaan ahmi musiikkivideoita Youtubesta ja tutustui numerologiaan. Silloin aloin ensimmäisiä kertoja esiintyä musiikkina.

Olen kohta 66-vuotias ja aina ollut herkkä ja kauneuteen pyrkiväinen. Sulkeutuneena ja seksuaalisessa häiriössä aloin kuulla monenlaisia ääniä 26-vuotiaana. Tulin uskoon Jeesukseen samoihin aikoihin ja niinpä myös enkelien äänet alkoivat ohjata minua kohti parempaa elämää.

Tukiverkoston puutteessa aloin kuitenkin käyttää alkoholia ja ajauduin huonojen ihmissuhteisiin. Lääkäreiltä en kokenut saavani apua. Kuulemani äänet muuttuivat pahemmiksi ja hyvinkin häiritseviksi. Huomasin jo silloin, että rauhallisuus, äänistä kertominen ja pyhyyden kokeminen auttoivat.

Lähde: Living with Voices

Olen 27-vuotias nainen ja suoritan parhaillani ammatillista harjoittelua mielenterveyshoitajaksi.

Nuorena en ollut kovin itsevarma; minua kiusattiin ala-asteella, enemmänkin henkisesti kuin fyysisesti. Minut jätettiin aina ryhmän ulkopuolelle ja kustannuksellani pidettiin hauskaa. Olisin halunnut olla siisti, mutta ympärilläni ihmiset esimerkiksi teeskentelivät, että olin näkymätön. Nostaessani maahan pudonneen tavaran he saattoivat ihmetellä, että tavarahan leijui – olin heille näkymätön. Minua myös syytettiin kaikesta: jos joku tavara oli kateissa, minun sanottiin varastaneen sen.

Elämä tulkitaan usein polkuna: suorana linjana, jota kuljemme järjestelmällisesti etappi kerrallaan. Mutta jokainen, jolla on ollut psyykkisiä sairauksia – tai melkein mikä tahansa pidempikestoinen sairaus – tietää, ettei parantuminen ole lineaarista. Parantuminen on aaltoliike, jossa tulee toisinaan takapakkia. Siksi, kun minua pyydettiin kertomaan tarinani, kerron sen mieluummin kysymysten välityksellä.

Kirjasta Living with Voices - stories of recovery

Frank on 38-vuotias mies. Hän suoritti lähihoitajan tutkinnon vuonna 1989 ja jatkoi opintojaan iltakoulussa. Tämän jälkeen hän opiskeli yliopistossa biologiaa kaksi vuotta ja sitten psykologiaa neljä vuotta.

Matka äänien alkamisesta niiden hallinnan saavuttamiseen on kestänyt monta vuotta. Äänien kuulemisesta kertominen oli merkittävä askel kohti parempaa elämää – vasta silloin aloin löytää tapoja äänien käsittelyyn.

Olen Juha ja kuulen jatkuvasti ääniä. Olen myös kokemusasiantuntija eli olen oman kokemuksen rinnalle hakenut kokemusasiantuntijakoulutuksen. Käyn kertomassa kokemuksistani niin terveydenhuollon työntekijöille ja opiskelijoille kuin vertaisillenikin.

*Alkuperäinen tarina: Voice Collective

Minua pelottaa, kun kuulen ääniä ja näen näkyjä. Äänet uhkaavat minua joka päivä, pyytävät minua tekemään asioita joita en halua, asioita joiden tiedän olevan väärin ja vaarallisia. Ne myös sanovat, että minua tarkkaillaan ja että ihmiset eivät ole niitä joita väittävät olevansa. Äänet myös huutavat minulle ja puhuvat keskenään tekemisistäni. Välillä tuntuu siltä kuin ne olisivat saaneet vallan minusta ja ympärilläni olevista ihmisistä. Pahimpina hetkinä tuntuu siltä kuin olisin vankina toisessa maailmassa ilman pakomahdollisuutta.