Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Paljon ääniä, yksi minä

Lisätty 11.04.2022

- ”Minun tarinani kuuloharhojen keskeltä” - 

"Elämääni on mahtunut paljon varsin värikkäitä tapahtumia, niin hyviä kuin huonoja. Yhdessä vaiheessa tuntui siltä, että huonot peittivät elämän hyvät asiat ja ilon pilkahdukset kokonaan allensa. Tämä on minun tarinani äänien kuulemisesta ja mielenterveydestä." - Jenni


Minä synnyin vuonna 1991. Lapsuuteni oli onnellinen, mistään ei koskaan ollut puutetta ja olin lahjakas lapsi. Ensimmäisen kosketuksen harhoihin ja mielenterveyden häiriöihin koin, kun sukulaiseni tuli aamulla kiihtyneenä ja omituisena minun kotiini, kun olin n. 10-vuotias. Hän puhui harhoistaan. Nykyään tiedän ja ymmärrän, että tämä minulle itseasiassa rakas sukulaiseni oli hyvin sairas, hän tosiaan oli psykoosissa tuolloin. Vaikka tapahtuma edelleen tuntuu pelottavalta, olen alkanut ymmärtämään sitä paremmin, sillä sain saman tyyppisen diagnoosin nuorena ja etenkin siksi, kun aloin itse kokea kuuloharhoja. Erilaiset kuuloharhat ovat tulleet minulle hyvinkin tutuiksi.


                                         Kuvan nimi: Selonteko III (The Account III)


HARHAT ALKOIVAT JA YLEISTYIVÄT

Vuonna 2015 elämäni oli hyvin sekavaa päihteiden takia. Olin eksynyt väärille poluille, käytin runsaasti päihteitä, niin alkoholia kuin koviksi huumausaineiksi luokiteltuja aineita. Olin todella pahoissa ongelmissa, poliisin vanha tuttu ja minulla oli suhteellisen pitkä rikosrekisteri. Olin myös yrittänyt itsemurhaa kahdesti. Kuvittelin, ettei sen enempää pohjalle voisi enää tipahtaa, kunnes sairastuin mieleltäni niin, etten pystynyt enää elämään normaalia elämää ja ihan kaikesta, jopa olemisesta tuli suurta taistelua ja suurta pelkotilaa.

Minähän kolahdin vielä enemmän pohjalle ja kuuloharhani yleistyivät. Kerran, kun olimme menneet nukkumaan poikaystäväni kanssa, heräsin keskellä yötä epämukavaan oloon ja ihmettelin, miten naapurit tappelivat niin kovaan ääneen keskellä yötä. Lopulta aloin kuulla entisen poikaystäväni ja joidenkin tuttujen ääntä ja nämä äänet puhuivat, että tulevat ryöstämään ja tappamaan minut . Pelästyin kovasti. Herätin poikaystäväni, eikä hän ymmärtänyt, mistä on kyse.

Erosimme tämän poikaystäväni kanssa ja minun tuli alkaa selviytyä yksin. Minulla oli kissa nimeltä Missi ja hänen läsnäolonsa vähän pehmensi pelkoani, mutta näiden psykoottisten jaksojen aikaan, pelkäsin öitä, pelkäsin pimeää ja pelkäsin olla yksin, varsinkin öisin.

 

RATKAISU ÄÄNTEN KUULEMISEEN

Elämä meni eteenpäin. Kohtauksia ei ollut niinkään paljoa ja luulin päässeeni niistä eroon. Tapasin uuden miehen ja aloimme seurustella. Siihenkin suhteeseen päihteet kuuluivat ja hankin itselleni uuden paikan ”psykoosi-vuoristoradalta.” Tilani vaihteli. Aluksi selvisin poikaystävän tuella, mutta nämä psykoottiset kohtaukset muuttuivat niin rajuiksi, että haimme apua ongelmiini. Olin suhteemme aikana monta kertaa osastolla toipumassa äänien kuulemisesta. Kesti kauan, minusta ikuisuuden, löytää ratkaisua ongelmiini ja minä todella kärsin ja olin aivan ääniharhojeni kukistamana. Aloin jo luopua toivosta. Sitten jotakin todella yllättävää tapahtui vuonna 2018.

Makasin vuodeosastolla. Äänien kuuleminen oli sekoittanut kaalini aivan totaalisesti ja minusta tuntui, että juoksen kilpaa radalla äänieni kanssa, juoksen niitä karkuun, ennen kuin ne saavat minut kiinni. Välttelin ääniä kaikin mahdollisin keinoin, kuten musiikkiin syventymällä. Kuulin ne jopa musiikin sisällä ja olin kertakaikkisen ahdistunut ja voimani olivat totaalisen lopussa. Lopulta en kyennyt edes nukkumaan, kun pelkoni oli loputon.

Äänet olivat minulla alusta asti hyvin pelottavia, ne kertoivat esimerkiksi, että tulen kuolemaan tai läheisilleni käy joku onnettomuus. Ja mieleni onnistui aina löytämään kuulemistani asioista  ”piilomerkityksiä”, jos jossain oli rakennus tulessa, kuulin sen niin, että kyseessä on minun asuntoni.

Olin ollut noin viikon kyseenomaisella vuodeosastolla, lääkitystäni oli fiksailtu, tapasin äitiäni ja muita tukihenkilöitä. Mistään ei ollut apua, tunsin olevani kuilun reunalla, enkä edes näe kuinka paljon pudotusta vielä on, että tömähdän maahan. Toivoin välillä, että tipahtaisin sen kuilun reunalta, luovuttaminen ja taistelun lopettaminen mielenterveyteni puolesta kävi mielessä. Se oli kaikista rankin reissuni osastolla, mutta merkityksellisin.   

Eräänä iltana olin jo käymässä nukkumaan, mutta äänet pitivät minua hereillä. Olin niin kyllästynyt ja turhautunut niihin, että sanoin mielessäni, että tulkaa ja sanokaa sitten kaikki, mitä ikinä haluattekin, en jaksa enää pelätä ja suojella itseäni teiltä, nyt riittää. Ajattelin mielessäni, että jos nyt käy niin, että löydän itseni pian suljetulta osastolta täysin äänten valtaamana, niin on tarkoitettu tapahtumaan. Sitten kuulin äänen päässäni, joka kuulosti naisen ääneltä. Tämä ”nainen” alkoi vakuuttelemaan minua siitä, että olen täysin turvassa ja minun ei tarvitse pelätä yhtään mitään. Hän kertoi, että ainut keino päästä pelosta, on päästää se kaikki äänien tulva päähäni ja antautua niille. Hän lupasi, ettei minulle tapahdu yhtään mitään. Voin avata sydämeni suojelluimmatkin sopukat, herkimmät kohdat, ja lakata elämästä suuren pelon alla. Voin siis luottaa itseeni ja antautua näille äänille ja lakata käymästä sotaa niiden kanssa. Päätin tehdä niin ja hypätä tuntemattomaan. Mikä hurja määrä asioita päässäni alkoikin pyöriä, mutta pysyin vahvana ja luotin vain itseeni ja siihen, että elämä kantaa ja tunsin niin syvää yhteyttä omaan mieleeni, etten sellaista ole koskaan aiemmin kokenut. Tuntui, kuin palapelin palaset olisivat naksahtaneet paikoilleen. Vaikken voinut kutsua itseäni niin sanotusti uskovaiseksi, niin tapahtuneessa oli jotain hyvin hengellistä. Tunsin jotain selittämätöntä voimaa itsessäni ja tapahtuneessa. Se oli ensimmäinen yö pitkään aikaan, kun nukuin tyynen rauhalliset yöunet.

 

 

TOIPUMISENI HENKISELLÄ MATKALLA JA TURVAVERKOSTON MERKITYS

Tuon tapahtuneen jälkeen aloin voida paljon paremmin. Ei mennyt kauaakaan, että pääsin pois osastolta  takaisin suureen maailmaan. Suhtauduin tuohon kokemukseen uteliaasti ja toiveikkaana,                       pitkästä aikaa tunsin vointini hyväksi. Kokemukseni äänien parissa olivat kuitenkin olleet niin rankkoja, että suhtauduin kokemukseeni pienellä varauksella; tulenko kuulemaan vielä ääniä, joudunko takaisin               osastolle vielä tai mitä ylipäätään tulee tapahtumaan?

Seurasin ohjetta, jonka kuulin vuodeosastolla ollessani. Se kirkasti ajatukseni täysin ja aloin kuulla lisää ääniä, jotka tsemppasivat minua, antoivat hyviä neuvoja ja kehuivat. Parannus oli uskomaton, sillä ennen kaikki äänet, mitä kuulin, olivat vain pelottavia. Mutta pelot katosivat kokonaan päästäni tämän osastoreissun ja sen mystisen naishahmon neuvojen takia. 

Tuntui, kuin minut olisi vapautettu jostain asvalttitien alta ja nyt sen tien läpi alkoi puskemaan kauniita voikukkia yksi kerrallaan, kun mieleni maisema alkoi kaunistua ja kukkia.

Olen ikuisesti kiitollinen maailmalle tästä henkisestä matkastani, asioiden oppimisesta ja välillä myös mielenterveyden horjumisesta. Kyllä, kuulen ääniä vielä tänäkin päivänä, mutta ne eivät häiritse minua. Minulla on oma ”turvamantra”, jota alan ajatella, jos ahdistavat äänet yrittävät vallata mieleni. En ole paljastanut mantraa kellekään, enkä paljasta, koska se ei enää tuntuisi turvasatamaltani. Olen keksinyt rytmityksiä ja lauluja mantrastani. Neuvoni ilkeisiin ja tuomitsevien harhojen kukistamiseen on, että keksi itsellesi turvamantra. Sen ei tarvitse tarkoittaa yhtään mitään, se voi olla jokin hokema, tavuja peräkkäin, laulu, ihan mitä vaan.

Minulla oli mahtava turvaverkosto noihin aikoihin ja se on vain parantunut vuosien saatossa. Esimerkiksi vanhempani todistivat hyvinkin läheltä elämäni vaikeimpia hetkiä ja sairastumistani. Arvostan vanhempiani ja heidän suurta panostaan siihen, että voin paremmin. En tiedä olisinko edes elossa ilman vanhempiani. Olen heille kiitollinen. Minun entinen kihlattuni ansaitsee myös tunnustusta ja kiitän häntä, vaikkemme ole tekemisissä enää tänä päivänä. Myöskään ystäväni eivät kadonneet rinnaltani, toki oli näitä jotka pitivät minua hulluna, mutta heidät olen jättänyt omaan arvoonsa. Psykiatrinen sairaanhoitaja, Mika Sivula osallistui hoitooni ja ansaitsee kiitoksen. Hän pyysi minua muun muassa pitämään kuvapäiväkirjaa kokemuksistani ja se auttoi minua. Kannattaa testata! 

                                                                                                                                             
                                                

      Kuvan nimi: Mummolan rappuset   



KUVATAITEEN MERKITYS

Minulla on vielä eräs asia, joka pitää minut järjissäni ja äänet kurissa – käsittelen kaikkia syvimpiä tuntojani sekä kaikenlaisia tapahtumia elämässäni kuvataiteen kautta. Piirtämäni kuvat ovat yleensä hyvin synkkiä, ja käsittelevät kaikkea sitä toivottomuutta, jota päihteet ja mielenterveysongelmat luovat. Käsittelen kuvissani monesti myös median sekä sosiaalisen median luomia paineita, kuten ulkonäköpaineita. Haluan taistella urheasti täydellisyyttä vastaan ja toivon, että yhä useammat ja useammat uskaltavat niin sanotusti tulla kaapista ongelmiensa kanssa, eikä tarvitsisi yrittää esittää täydellistä. Haluan osoittaa töilläni vertaistukea muille. Synkimmät kuvat eivät olleet lehteen sopivia ja ymmärrän sen, esittelen tässä muuta tuotantoani. Piirtämisen lisäksi harrastan paljon valokuvaamista ja valokuvausprojektien toteuttamista. Kuvataide on minulle ehdottomasti yksi elämän tärkeimmistä asioista, ellei se tärkein. 

 

         Kuvan nimi: BABY, BABY pt III

Mielestäni jokaisen ihmisen tulisi piirtää ja kirjoittaa asioita ylös, ei pelkästään mielenterveysongelmaisten, sillä se on hyvin terapeuttista. Mutta sen haluan sanoa monen vuoden kokemuksella, että jos päihteiden avulla yrittää juosta karkuun ongelmiaan, niin edessä on vain juoksuhiekkaa. Päihteet ja sairastunut mieli, voivat luoda hyvin yksinäisen kuplan, josta on hankalaa päästä pois. Yhteiskunnalla on vielä paljon parannettavaa näiden asioiden kanssa, mikä on henkilökohtainen mielipiteeni. Vertaistukeakin tarvitaan enemmän ja ihmisiä barrikadeille rohkeasti kertomaan  ongelmistaan, jotta kaikki häpeän rikkaruohot saataisiin kitkettyä! Aion jatkaa tällä polulla, ja todella menestyä taiteilijana. Sillä vaikka se on minulle terapiaa, olen myös hyvin päämäärätietoinen ja tahdon saavuttaa jotakin hienoa ja olla paras versio itsestäni joka päivä ja näyttää sen myös kaikille muille. En ole ollut sairaalan osastolla tuon vuoden 2018 kokemukseni jälkeen.

Mennään kohti kevättä yhdessä henkisellä matkalla, eikä jätetä ketään yksin! 




Teksti: Jenni Pilkkakangas 

Kuvat: Jennin isä 



Kokemustarina on julkaistu Moniääninen-lehdessä 1/2022.
Jennin kirjoittama pidempi versio on luettavissa täältä. 



 

 

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?