Suru on lyhin tie iloon, sanotaan.
Pelottaa liikaa,
pelottaa, että suru nielaisee minut kokonaan.
Kerään rohkeutta.
Ehkä vielä voin surulle antautua.
Löytää kyynelten avulla ilon,
elämän tukirangan, vahvan.
Kaikessa on puolensa, luopumisessa, lopussa,
uuden luomisessa.
Tarkoituksen näkeminen,
mahdottomalta tuntuvassa,
raastavassa tilanteessa.
Luopuminen ei ole loppu.
Se on alku tuntemattomaan.
Mahdollisuudet, uudet
koittavat aikanaan, ajallaan.
Heittäydyn uuteen ja annan mahdollisuuden,
viedä minut mukanaan.
Katson, mihin polku johtaa
ja otan vastaan tulevan.
Kyynelten välistä näen
Etäällä kimmeltävä meri,
pilvien piirto taivaan halki.
Vahva kallio, jolle asetella epäröivät askeleet.
Sitkeä käppyrämänty, johon tukeutua.
Auringonsäteiden lämpö hymykuopissani.
Olen ympäröity elämällä.
Olen turvassa.
Minulla on paikka maailmassa.
Minä selviydyn!
Teksti ja kuvat: Lotta Kulola
